keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Kehoni maailmassa - maailma kehossani

Lupasin julkaista kirjoittamani esseen täällä sen valmistuttua, ja nyt se olisi vihdoin valmis, jei! Seuraavaksi siis lisää pohdintaani ensimmäisestä jaksosta, jonka aiheena oli kehon potentiaali. :)


Alamme tutkia ympärillämme olevaa maailmaa heti, kun aistimme ovat kehittyneet sitä varten tarpeeksi. Maailmaa ympärillämme riittää enemmän kuin ehdimme yhden ihmiselämän aikana nähdä. Pelkästään pintoja ja materiaaleja on enemmän kuin saamme koskaan koskettaa ja tuntea. Ympäröivästä maailmasta tuleva informaation määrä on niin valtava, että se tuntuu peittävän kaiken sen tiedon, jota monesti unohdetut sisäiset aistimme meille viestittävät. Kuten Klemolan tekstissä todettiin, viittä aistia korostetaan ylitse muiden ja kehon sisäisistä aistimuksista on vieraannuttu. Muistan itsekin biologian tunneilla hakanneeni päähäni viiden aistin tarkkoja toimintaperiaatteita, kun proprioseptisista aisteista on riittänyt maininta vain sivulauseessa. Kummallista sinänsä, että saatamme tietää enemmän siitä mitä tapahtuu ympärillämme kuin siitä mitä tapahtuu ja miltä tuntuu itsessämme. Jollain tavalla oma kehotietoisuus on hukattu ympäröivään maailmaan, eikä kukaan edes huomaa sitä.

Olen aiemmin ajatellut ihmisen olevan kuin tikku-ukko tässä maailmassa, johon
kaikki tieto tulee ulkoapäin, joka tekee ja jolle tapahtuu asioita. Oikeammin taidamme kaikki olla vain ihon hennosti rajaamia omia pienempiä maailmoja, jotkal iikkuvat tässä yhteisessä suuremmassa kokonaisuudessa. Olen ajatellut tapahtumien olevan enemmänkin ajasta riippuvaisia, jäävän siihen aikaan, jossa ne tapahtuvat ja niihin palaamiseen tai tarkasteluun tarvitsisi käyttää aikakonetta. Toisaalta joskus jokin tässä hetkessä oleva saa palaamaan ajatuksissaan aiempaan tapahtumaan, kuten tietty esine tai valokuvat. Tällaisia esineitä monesti kutsutaankin muistoesineiksi, aivan kuin muisto olisi jotenkin kiinni esineessä. Välillä käy yllättäen niinkin, että toisen ihmisen pelkkä sanavalinta herättää muiston. Kehonkarttaa piirrettäessä huomasin, että eiväthän menneet tapahtumat elä esineissä tai sanoissa. Niitä kantaa mukanaan jatkuvasti ja ne elävät ihmisessä itsessään jokaisena hetkenä. Ne eivät jää omaan aikaansa, vaan jokainen ihminen tuo tämän eletyn kehon tapahtumineen mukanaan, minne ikinä meneekään. Kaikki koetut asiat eivät tietenkään voi olla mielessä yhtä aikaa kirkkaina ja selkeinä, vaan niiden täytyy olla meissä päällekkäin osittain läpinäkyvinä, aivan kuin valokuvien negatiivit. Osa niistä on ehtinyt haalistua  enemmän ja ne ovat keskenään aivan satunnaisessa järjestyksessä. Osa muistoistamme on helpompia löytää, toisten kadotessa helpommin toistensa lomaan.

Kirjojen sanotaan pitävän sisällään maailmoja, mutta mikä saa meidät kirjoittamaan oman kehomme tarinaa? Aluksi löydämme itsemme, omat kädet, jalat ja pään. Jaksamme keskittyä vain omaan kehoomme, kunnes huomaamme kaiken ihmeellisen ympärillämme. Kiinnostumme ja haluamme päästä lähemmäs, pelästymme ja haluamme kauemmas. Pelkkä haluaminen ei kuljeta vielä minnekään, joten tarvitsemme liikettä, joka meidän tulee opetella. Jokaisella liikkeellä on alku ja loppu, joita tarkastelemalla saamme tietoa liikkeen motiivista. Yleensä liikkeen saa aikaan jokin ulkopuolelta tuleva asia, josta inspiroidumme tai jonka haluamme saavuttaa. Ehkä haluamme saada liikkeen näyttämään oikeanlaiselta. Rouhiaisen tekstissä puhuttiin myös somaestetiikasta, jolloin tavoitellaan oman kehon esteettistä muutosta, tällöin motiivi liikkeelle on mielestäni osittain ulkoinen, vaikka kyseessä onkin oman kehon muutos. Omalla kohdallani liikettä on aina johdattanut suoraan tai välillisesti jokin ulkoinen seikka, tietynlainen liikemuoto tai suoritus. Liikkeen ilmaisun voi ajatella monesti myös ulkoa päin tulevana käskynä tai ohjeena, joskus koreografioissa ilmaisu harjoitellaan konemaisesti tietynlaiseksi. Toisaalta ilmaisun tulisi lähteä sisältä päin, vain heijastuen ulkopuolelle. En ollut aiemmin ajatellut, että pelkästään se, miltä liike tuntuu kehossa, voisi toimia liikkeen motiivina. Tähän mennessä tämä on ollut suurin harjoituksista syntynyt oivallukseni, oman kehon kuulostelu liikkeessä. Lihaksien jännitystilojen ja painopisteiden tunnustelu on ollut uutta. Itse kehon sisäiseen tunteeseen keskittyminen tanssiessa on ollut kokemus, joka on saanut ajattelemaan tanssia erilaisesta näkökulmasta kuin aiemmin.

Kun kehotietoisuutta on tarkoituksellisesti harjoitellut jokaista liikettä tehdessä, olen
tosiaan huomannut lähes kaiken liikkeen olevan keskustalähtöistä. Kun kehon
keskusta on vahva ja hallinnassa, on helpompi lähteä liikkumaan sitä kohti tai siitä poispäin. Hengitysharjoituksia tehdessä huomasin hengityksen olevan helppo lähtökohta liikkeelle. Hengitys on kuin kehon omaa musiikkia, jonka tahtiin on luontevaa lähteä tanssimaan. Jokaisella liikkeellä on suunta. Liike voi liikkua tilassa, mutta se voi liikkua myös kehon sallimissa rajoissa ja suunnissa. Vaikka jalat pysyisivät paikoillaan, voi ylävartalo liikkua alavartalon suhteen ja toisin päin.

"Kun katsomme kättämme, se ei katoa. Kun "katsomme" ajatustamme, se on jo
kadonnut" todetaan Klemolan tekstissä. Lausahdus tiivistää mielestäni hyvin näiden kahden maailman eroja. Oleva ympärillämme on suuressa mittakaavassa muuttumatonta, kun sisällämme taas tapahtuu jatkuvaa muutosta. Vaikka kehoamme ympäröivä maailma ja kehomme sisäinen maailma on erotettu toisistaan ohuella ihokerroksella, ovat ne selkeästi vuorovaikutuksessa keskenään. Arjessa ympäristömme on varmaankin suurin tekijä, joka vaikuttaa ajatuksiimme ja toimintaamme. Nykypäivän hektisyydessä tietynlainen itsenäinen pohdiskelu ja itsensä kuuntelu jää vähemmälle. Kun tarkkaavaisuuden kääntää kohti kehonsa viestejä, huomaa löytäneensä aivan uuden ulottuvuuden lähempää kuin on osannut kuvitellakaan.

Tekstit joihin viittaan tässä esseessä, ovat

(Klemola, T. 2005) "Taidon filosofia, filosofin taito. Tampere: Tampere University Press."

ja

(Rouhiainen, L. 2006) "Mitä on somatiikka? Huomioita somaattisen liikkeen historiasta ja luonteesta."

-Helinä

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kehokarttoja ja liikkeen kehittyminen

Viime kirjoituskerrasta onkin jo hetki aikaa. Tällä välin olen ollut taas flunssassa, hakenut kesätöitä, käynyt töissä, käynyt treeneissä, saanut uuden työn ja lukenut koulumateriaaleja. Olen yrittänyt keskittyä vähän enemmän ensimmäisen jakson palautettavaan tehtävään, somatiikkaan ja kehotietoisuuteen liittyvään esseeseen. Ajattelin julkaista sen vielä omana postauksenaan, kunhan saan sen valmiiksi.

Aloitin tästä viikonlopusta kirjoittamisen jo muutama viikko sitten, heti toisen opintoviikonlopun jälkeen. Opettajalla (Maria Nurmela) oli vieläkin taiteellisempi ote tanssiin ja liikkumiseen kuin aikaisemmilla opettajilla. Se teki viikonlopusta todella mielenkiintoisen, mutta samalla myös erittäin haastavan.  Viikonloppu sisälsi paljon ajatuksilla leikittelyä ja mielikuvien luomista. Ehkä senkin vuoksi kirjoittaminen on jäänyt odottamaan ja tuntunut vaikealta, kun en ole osannut hahmottaa viikonloppua sanoiksi. Mutta yritetään!

Tällä kertaa viikonloppua ei ollut jaettu eri aiheisiin (varmaankin koska opettaja oli kumpanakin päivänä sama) . Lauantaina käytiin hieman enemmän läpi omaa ja muiden kehonkuvaa, piirtämällä ja liikkumalla. Miten jokainen kokee oman itsensä ja olemuksensa, millainen liike tuntuu omalta ja millainen vieraalta, mitä eri tapoja liikkua on mahdollista löytää. Paljon juuri omaan kehoon liittyviä, jokaiselle eritavalla näyttäytyviä juttuja.


Piirustusharjoitus, jossa oman kropan ääriviivojen sisään tuli piirtää ja kirjoittaa omia tuntemuksia, tunteita, toiveita ja tapahtumia, oli vaikea. Aluksi tuli piirrettyä vain asioita, jotka oikeasti tiedän olevan olemassa, kuten niveliä, luita ja aivot, ylipäänsä hyvin paljon biologialähtöisiä asioita. Lopulta sain lisättyä myös muutamia "epäoikeita" (ehkä oikea sana olisi antimateriaalisia tai "hengellisiä") asioita, kuten vaikka toiveita tai fiiliksiä. Yllättävän vaikeaa se silti oli! Jotenkin pelkäsin täyttäväni kuvaa liikaa tai lopputuloksen olevan liiankin sekava. Lopulta, kun kaikkien piirrokset nostettiin näkyville, omani näytti jotenkin vaatimattomalta ja jopa aralta muiden värikkäiden ja täysinäisten kuvien rinnalla. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilailla jokainen käyttää kuvioita, värejä ja tilaa kuvatakseen tuntemuksiaan ja kokemuksiaan.

Toisena päivänä käytiin läpi enemmän liikkeen kehittymistä ja liikekaavoja. Pintaraapaisun verran juteltiin myös tietoisuudesta ja liikkeestä ennen syntymää, vielä kohdussa olemisesta. Kuinka ihminen on olemassa ja liikkumassa jo ennen varsinaista syntymäpäiväänsä. Hieman käytiin läpi myös kuinka liike ja oppiminen kulkevat käsi kädessä ihmisen kehityksessä. Tämä oli musta todella mielenkiintoinen aihe ja vähän harmittikin, ettei sitä ehditty käydä enempää läpi.


Liikkeen syntymisen lisäksi puhuttiin liikkeen katoamisesta. Kuinka kyykkyasento, ylipäänsä lattialla oleminen ja sieltä nouseminen, pyöriminen ja pää alaspäin olo muuttuvat hankalammiksi iän karttuessa ja miten näitä taitoja voisi ylläpitää mahdollimman pitkään. Tiivistetysti aiheena oli kaikenlainen liikkeen kehityskaari, mistä liike alkaa, mihin se vie ja minne se loppuu, ja mikä toimii liikkeen motiivina ja kuljettajana. Esimerkiksi eteenpäin liikkumisen motiivina on monesti kiinnostuminen tai tarve. Näitä kysymyksiä pystyy mielestäni aika hyvin soveltamaan liikkeeseen kuin liikkeeseen, aina ihmisen kehityksestä tanssiteoksen tulkintaan.

Tanssin kannalta ehkäpä yksi tärkeimmistä asioista oli pyrkiä käsittämään, kuinka jokaiselle meistä kertyy elämänsä aikana oman liikkeen käsikirjoitus ja mikä kaikki siihen voikaan vaikuttaa. Mitä kaikkea oman liikkeen päälle voi opetella ja kuinka paljon omaan liikkeeseen lopulta voi vaikuttaa. Tämä aihe mun mielestä selitti hyvin mm. sitä, miksi yksi tanssilaji voi tuntua toiselle helpolta ja toiselle vaikeammalta. Miksi toisilta tietynlainen liike tulee luonnostaan ja toisilta se vaatii monta tuntia harjoitusta. Koska kaikkihan me (jotka siihen pystymme) osaamme liikkua ja tanssia. Jokainen vain tekee sen omalla tavallaan.


Muutamasta ajatuksesta kasvoi taas kerran hurjan pitkä sepustus, niinkuin mulle yleensä tuppaa aina käymään :'D. Jos joku aihe tästä ensimmäisestä jaksosta jäi vielä kiinnostamaan enemmän niin huikkaa siitä ihmeessä. Luultavasti löydän vielä lisää höpötettävää kaikista aihepiireistä, jos kunnolla jään niitä pohtimaan. Sitä paitsi yhdessä höpöttäminen on aina mukavampaa :).

-Helinä

torstai 21. helmikuuta 2019

Uudet trikoot ja tossut

Päätin vähän uusia baletin perusvaatteita, kun nykyisistä tossuista on napsahtamassa kuminauha poikki ja sukkikset ovat kohta enemmän silmäpakoa kuin ehjää pintaa :D. Jopa mun varalla olevat mustat sukkikset on rei'illä ja nyppyyntyneet aivan järkyttäviksi. Tuumasta toimeen siis!


Ehdin haaveilla uusista balettitrikoista varmaan ainakin puoli vuotta ja nyt vihdoin raaskin sellaiset ostaa. Päädyin kokeilemaan tällä kertaa Eurotard euroskins -trikoita. Sävyksi halusin oman suosikin, puuterin eli ballet pinkin. Eurotardin ballet pink on ehkä ihan hiukan persikkaan vivahtava, mutta eipä se treeneissä haittaa. Tätä sukkista on muuten saatavilla myös värissä mocha, joka on sävyltään tummanruskea. Mallina on convertible, joka tarkoittaa, että jalkapohjien alla sukkiksissa on reiät. Niiden kautta on kätevä pujottaa kärkitossupehmusteet paikoilleen tai rullata sukkikset nilkkapituisiksi. Ostin itselleni kokotaulukon mukaan koon XXL, joka osoittautui hyväksi (olen sen 179cm ja jotain väliltä 65-70kg).

Tossuiksi ehdin jo suunnitella Russian Pointen Vivante - mallia, mutta yllättäen löysinkin kaapistani aivan tuliterät, käyttämättömät SoDancan tossut, jotka olen ostanut vuosia sitten. Mallista ei ole mitään tietoa, mutta ovat hyvin perinteiset tossut ilman mitään hienoja ominaisuuksia. Nykyiset tossuni olivat aivan ihanat Grishkon Synergyt, joissa kantaosa oli stretch-kangasta ja päkiä oli pehmustettu. Nämä SoDancat tuntuvat vähän kököiltä noihin mukaviin uudenaikaisiin Synergyihin verrattuna, mutta eiköhän näillä kevätkauden loppuun pärjäile aivan hyvin. Melkeinpä ainut asia, mistä erityisesti tykkään näissä SoDancoissa on päkiäpalan muotoilu, koska se osuu omassa jalassani juuri päkiän alle ja on mukavan tasainen.


Onko teille muodostunut lempparitossuja tai -sukkiksia? :)

-Helinä

Ps. Opintojen toisesta viikonlopusta olen  kirjoittamassa lähiaikoina, kunhan löydän tarpeeksi rauhallisen hetken syventyä postaukseen kunnolla.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Liike ja tunteet omassa kehossa

Olen sairastellut onnistuneesti koko tammi-helmikuun vaihteen, ja on ollut aika vetämätön olo. Pari balettituntiakin on jäänyt väliin. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että sairastelu olisi ehkä hetkeksi taas takanapäin.

Ajattelin kirjoittaa mun tanssipedagogiikan opinnoista lisää vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen jakso olisi kokonaisuudessaan käyty (eli noin viikon päästä), mutta koska tästä aiheesta toivottiin enemmän postauksia niin tässä ekstra-sellainen!


Ensimmäisen jakson teemana on tosiaan kehon potentiaali, mikä ainakin omaan korvaan kuulosti aika fyysiseltä aiheelta. Yllättäen aihetta lähdettiin avaamaan enemmänkin kokemusten, tunnetilojen ja näiden asioiden jakamisen kautta. Siitä, kuinka näitä asioita voi lähteä ilmaisemaan ja jakamaan liikkeen kautta, ilman sanoja. Ensimmäisen päivän aikana tehtiin paljon improvisaatiota yhdessä, ryhmissä ja yksin, ilmaistiin liikkeellä muille tapahtuneita kokemuksia, sekä omaa näkemystä erilaisista adjektiiveista. Omalla tanssitekniikalla ei tosiaan ollut mitään väliä, vaan ryhmästä löytyy monenlaista liikkujaa ja jokainen liikkuu omalla tyylillään.

Moni joka on pidempään lukenut mun blogia tai muutoin tuntee mut, tietää, että olen aina ollut hyvin uskollinen luonnontieteille ja niiden opeille. Olen ajatellut ihmistä yleisesti jonkinlaisena koneena, johon tulee energiaa ravinnosta ja joka kuluttaa energiaa toimintoihin tietyllä hyötysuhteella. Koneena, jonka virtapiireinä ja ohjelmointina toimivat ikäänkuin hermosto ja hormonit, ja niin edelleen. Olen ajatellut, että ihminen itsessään on paikka, johon elämä voi asettua. Elämällä tarkoitan ihmisen ajattelua, oppimista, muistoja ja sellaista, mitä koneissa ei muutoin ole. Tällä sekavalla pohjustuksella lähden selittämään vielä sekavampaa oivallusta, jonka koin viikonlopun aikana.

Varsinkin lauantaina keskusteltiin vilkkaasti tanssin terapeuttisista vaikutuksista, siitä kuinka keho ja mieli eivät ole erillään toisistaan vaan oikeastaan hyvin tiukasti toisiinsa sulautuneet. Kuinka liike vaikuttaa ajatteluun ja toisinpäin, kuinka joskus tanssiterapia on tehokkaampaa kuin perinteinen puheeseen perustuva terapia. Keskusteltiin siitä, kuinka tanssiessa luovuuden voi yhdistää sulavasti liikkeeseen ja kuinka se auttaa lähes kaikkeen surusta turhautumiseen ja pitää aivoja hyvänä. Itselleni tuli tässä kohtaa sellainen universumin kokoinen isku päähän, että miksi en ole yhtä asiaa ennen ymmärtänyt.


Kun olin 18-vuotias ja menossa lukion kolmannelle luokalle, kävi niin, että pikkuveljeni päätti oman elämänsä. Emme saaneet oikein tietää, oliko syynä psyykkinen sairaskohtaus vai mikä ajoi hänet siihen päätökseen. Pikkuveljeni oli mulle maailman rakkain ihminen, joten ei ole varmasti vaikeaa kuvitella kuinka järkyttävä uutinen se oli. Aloitin kolmannen lukiovuoden aivan tavallisesti muiden kanssa, vaikka tästä tapahtumasta oli vain muutama päivä. Olin ilmoittautunut mukaan sellaiseen tanssiprojektiin, jonka parissa työskenneltiin lähes joka iltapäivä koulun jälkeen. Aiheena tässä tanssiprojektissa oli täysin sattumalta kuolema ja läheisen menettäminen, ja sen jälkeinen selviytyminen, voitto elämästä. Aikamonen koreografian läpimenon aikana tipahti salin lattialle kyyneliä toinen toisensa perään, mutta tanssi tuntui silti hyvältä tekemiseltä. Tavallaan surutyö oli siinä kokoajan läsnä, mutta silti siihen ei tarvinnut jäädä hukkumaan, koska samalla oli muutakin tekemistä, sitä itse tanssia. Kävin samaan aikaan muutamia kertoja psykologilla, kunnes psykologi itse sanoi, ettei siitä näytä olevan mitään hyötyä ja jostain syystä (mitä psykologi ei keksinyt) näytin käyneen tapahtuman käsittelyä ja ottaneen arjesta kiinni yllättävän nopeasti. Syy saattoi oikeasti olla siinä tanssiprojektissa, jossa niitä tunteita tuli käytyä illassa monta kertaa läpi koreografiaa harjoitellessa.

Henkisestä puolesta voisin siirtyä lopulta siihen fyysiseen, nimittäin sunnuntaina käytiin läpi kehon ketjuuntumista. Tässä vaiheessa tajusin, että voimistelu- ja balettitaustallani olen vähän kuin rautalangasta väännetty liikkeen suhteen. Tietynlaista venyvyyttä kyllä löytyy, mutta sen yhdistäminen liikkeeseen on hankalaa. Tavoitteena olisi kaiketi olla kuin neliraajainen mustekala, kykenevä liikkumaan jokaiseen ympärillä olevaan suuntaan ja löytämään kaikki mahdolliset vastakkaisuudet omasta kropasta (niinkun vasen kylki ja oikea olkapää). Lisäksi huomasin, että itselleni pään ja katseen ottaminen liikkeeseen mukaan on kamalan vaikeaa. Jotenkin aina unohdan koko pään olemassaolon, kun sitä ei varsinaisesti voi nähdä itse.


Tällaisia ajatuksia ja vielä aika paljon muitakin herätti ensimmäinen opintoviikonloppu. Innolla odotan ensiviikonloppua ja sen mukanaan tuomia mietteitä ja haasteita :).

-Helinä

maanantai 4. helmikuuta 2019

Balettia kaikille

Pidempään olen haaveillut omistavani tanssiaiheisia kirjoja, joten selailin viime viikolla muutamia nettikirppiksiä. Toki tanssikirjoja saisi ihan Adlibriksestäkin vaikka minkälaisia, mutta tein uudenvuodenlupauksen, jossa pyrin vähentämään uuden tavaran hankintaa (erityisesti muovisten, mutta siinä sivussa kaikkien muidenkin). Tämän vuoksi kirppikset ovat nykyään ensimmäinen vaihtoehto kaikille hankinnoille. Siinä selaillessa vastaan sattuikin superedullisesti Heli Santavuoren "Balettia kaikille".


Tänään töistä kotiutuessa kirja oli tipahtanut postiluukusta eteiseen. Riisuin ulkokengät ja jumituin lukemaan kirjaa lattialle talvitakissa kuin lapsi lelukuvastoa.

Kirjassa käydään huolellisesti läpi baletin perusasentoja ja -liikkeitä. Mukana on myös lyhyitä tankosarjoja, joita voi harjoitella vaikka kotona. Kirjassa oli paljon mukavaa kertausta keskivartalon kannatuksesta ja kuvattu hyvin myös yleisimpiä liikkeiden suoritusvirheitä. Erityisesti pidin hyvin selkeistä piirroskuvista liikkeiden yhteydessä.


Muutamia asioita kyllä hieman ihmettelen tässä kirjasssa. Kuten pehmeiden tossujen nauhan ompelua, koska kirjassa ohjeistetaan ompelemaan vain yksi kuminauha nilkan yli. Oman kokemukseni mukaan ristikkäiset nauhat saavat tossun istumaan jalkaan paremmin ja tuntumaan tukevammalta. Toisaalta, jos kirja on suunnattu enemmän kotiharjoitteluun, ei tossun nauhojen määrällä ole ehkä niin suurta merkitystä.

Keskikropan kannatuksesta kirjassa korostetaan vatsan sisään vetämistä ja vyötärön ylös nostamista. Olisin ehkä kaivannut vielä enemmän mainintaa myös  yläkropan kannatukseen, koska kirjan ohjeiden perusteella ainakin itsellä nousisi helposti rintakehä tarpeettoman ylös ja kylkiluut pomppaisivat näkyviin. Muutoin ohjeet olivat hyvin kattavasti kannatusta kuvailevia.

En vielä ehtinyt kirjaa loppuun asti, mutta varmasti tulen lukemaan kirjan ainakin pariin kertaan läpi. Välillä tuli sellainen tunne lukiessa kuin saisi korjauksia aivan uudelta opettajalta. Vähän kuin pieniä vihjeitä, jotka johtavat ajattelemaan jonkin liikkeen hieman uutta reittiä pitkin. Aika upeaa! 


Voin suositella kirjaa kaikille baletista kiinnostuneille. Huomiona kuitenkin sanoisin, että jossain vaiheessa kirjan lyhyistä kotiharjoituksista kannattaa siirtyä rohkeasti oikeille balettitunneille, jotta saisi baletista kaiken mahdollisen ilon irti. <3

-Helinä

lauantai 2. helmikuuta 2019

Nahkapalat kärkitossuihin

Monet ovat ostaneet uudet tai jopa ihan ensimmäiset kärkitossut näin vuodenvaihteessa. Nauhojen ompelun lisäksi tossuja voi muokata monin tavoin itse. Yleisin lisäys tossuihin on nauhojen jälkeen nahkapalojen kiinnitys, mikä on turvallista myös aivan ensimmäisiin tossuihin. 


Koska kärkitossut on päällystetty satiinilla, on kärki sellaisenaan aika liukas lattiaa vasten. Osa tykkää leikata satiinin kokonaan pois kärjen alueelta ja osa ompelee kärkeen langalla ja neulalla lisäpitoa. Itse olen aina tykännyt liimata tossuihin nahkapalat. Ne on tarvittaessa helppo vaihtaa, eikä satiini pääse rispaantumaan. Aika usein tulee kysymyksiä, kuinka sellaiset tossuihin kiinnitetään, joten tässä ohjeet :).


1. Kannattaa verrata nahkan kumpaakin puolta, joskus niiden pinnassa saattaa olla eroja mm. karheuden suhteen. Mitä karheampi nahka, sitä pitävämpi se on. Ainakin Merletin valmistamissa nahkapaloissa toinen puoli on liukkaampi ja toinen pitävämpi. Nahkan voi liimata kumminpäin tahansa, yleisesti liukkaampi puoli sopii hiukan paremmin vaikkapa tanssimattoa vasten.


Itse liimaan nahkapalat Gutermannin kangasliimalla, mutta muutkin vahvemmat (kangas)liimat käyvät hyvin.

2. Aluksi levitän liimaa tossun kärkeen ja asettelen nahkan niin, että se peittää kärjestä mahdollisimman paljon. Jos nahkapalan ja kärjen reunan väliin jää "tyhjää", tossusta saattaa tulla vähän kiikkerämpi, kun kärjen alueelle tulee pientä korkeuseroa.


3. Seuraavaksi taitan nahkapalan tossun pohjaa myöten ja katson täytyykö sitä muotoilla sopimaan tossuun paremmin. Nahkapalan ja tossun pohjan pitäisi jatkua mahdollisimman huomaamattomasti. Jos nahkapala on liian pitkä, siitä voi leikata vähän pois. Nahkapalaa ei pitäisi liimata tossun pohjamateriaalin päälle, koska se vaikeuttaa tasapainon pitämistä ja nahka saattaa irrota helpommin käytössä. Kun nahkapala on sopivan kokoinen, liimaan sen paikoilleen.


4. Lopuksi kannattaa käydä läpi vielä jokainen kärjen reuna ja varmistaa, ettei nahka repsota mistään kohdasta. Jos joku kohta on heikommin kiinni, se on hyvä liimata uudelleen. Tässä voi käyttää apuna vaikka hammastikkua tai pumpulipuikkoa. Liimauksen kannattaa antaa kuivahtaa muutamia minuutteja (riippuen liimasta) ennen käyttöä, ettei nahka pääse liikkumaan vinoon ennen liiman kiinnittymistä.


Jatkossa liimaus kannattaa tarkastaa vaikka muutaman viikon välein, ettei pala pääse irtoamaan kesken tanssimisen. Jos tuntuu, ettei nahka jostain syystä pysy liimaamalla kiinni omassa käytössä, kannattaa se käydä kiinnittämässä suutarilla. 

-Helinä

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Ensimmäinen opintoviikonloppu

Nyt olen selvinnyt ensimmäisestä tanssipedagogiikan opintoviikonlopusta, johon opetusta kertyi yhteensä 12 tuntia.
Jännitin opiskelua vähän etukäteen ja pohdin, että olenkohan ihan toivoton tapaus, kun aloitin tanssin vasta vanhempana. Pelkäsin joinain unettomien öiden tunteina jopa sitä, että mut heitettäisiin opetustunneilta kokonaan ulos, kun en ole käynyt 3-vuotiaasta lähtien satubaletissa. No, kaikkeahan saa pelätä ja jännittää, mutta tällä(kin) kertaa se oli aivan turhaa :D.

Ensimmäisillä tunneilla käsiteltiin kehon potentiaalia, lauantaina Raisa Fosterin ja sunnuntaina Eeva Anttilan johdatuksella. Opetus on ollut ihanan tutkivaa ja lempeää. Koko ryhmä on mun mielestä tullut ihan huippuhyvin toimeen, ja kaikkia liikeharjoituksia tehdessä on ollut turvallinen ja jopa kotoisa olo. On ollut sellainen fiilis, että epäonnistuminen ei ole oikeastaan mahdollista. Jos joku liike ei mene ihan justiinsa niin sen tuloksena syntyy vain toisenlaista liikettä. Tästä ihanasta fiiliksestä saa kiittää tietenkin myös upeita opettajia.

Kuvia kotona improilusta 

Tunneilla tehtiin yhdessä ja yksin tanssi-improvisaatioharjoituksia, opiskeltiin yhdessä harjoitusten takana olevaa teoriaa ja käytiin paljon keskusteluja, jotka yleensä päätyivät mielenkiintoisille sivupoluille.
Itselle jäi viikonlopusta päähän pyörimään paljon ajatuksia, joita tulee varmasti mietittyä läpi vielä monen monta kertaa seuraavien viikkojen aikana. Huomasin myös, kuinka erilaista on ottaa tanssiin tutkiva ja pohtiva sävy. Aiemmin olen ajatellut tanssin fyysisenä ja enemmänkin esitettävänä asiana, ehkä jonkinlaisena suoriutumisena. Oli vapauttavaa ja upeaa löytää tanssista ihan miljoonasti asioita, joissa voi kehittyä ilman venyttelyä ja lihaskunnon harjoittamista.

Näistä ensimmäisistä opiskelupäivistä tulen varmasti kirjoittamaan vielä lisää myöhemmin, kun ajatuksiin on saanut hieman lisää selkeyttä. Tällä hetkellä pää on jotenkin niin täynnä uutta ja ihmeellistä, että kaikkea en osaa millään pukea sanoiksi. Seuraavan kerran lähiopetusta on helmikuussa, joten onneksi tässä on hyvin aikaa hahmottaa kaikki se info, mitä opettajilla oli annettavana.



Varmasti koko viikonlopun tärkein sanoma silti oli, että jokainen osaa tanssia. Aivan jokainen.

-Helinä