tiistai 10. toukokuuta 2016

Väsymystä, osa 2

Tuntuu jotenkin, että kun ehdin tänne kirjoitella niin joka kerta valitan väsymystä. Tälläkään kertaa en keksinyt sen osuvampaa otsikkoa. Nyt kyse on kuitenkin ehkä hiukan enemmän henkisestä kuin fyysisestä väsymisestä.

Meillä on kotona aika usein (ainakin mun mielestä) vähän negatiivinen ilmapiiri. Vanhemmilla on mun korvaani riitaa ehkä hiukan astetta turhemmistakin asioista. Toisaalta ahdistaa kun ainakin osa niistä liittyy tavalla tai toisella mun pääsykokeisiin ja niihin kuuluviin kuluihin, matkoihin pääasiassa. Oletan, että pääsisin edes johonkin AMK -valintakokeeseen lääkiksen pääsykokeen lisäksi, koska esivalintakokeesta yli puolet tuntui aika helpolta.

Isäni tulee mukaan lääkiksen pääsykokeisiin, koska hän haluaa käydä äitinsä luona samalla. Isä vasta pari viikkoa sitten tajusi edes sen, ettei ole yhtään varmaa, että pääsen lääkikseen ("kattelin tuolta netistä ja miten sinne lääkikseen muka otetaan vaan noin vähän sisään?!"). Tästä lähtien olen pari kertaa kuullut jotain tämän mukaista "ei sulla kyllä pitäis olla aikaa tehdä tollasta, kun sun pitäis nyt lukea". Poikaystävä on samoilla linjoilla ja on hokenut samaa lueluelue -mantraa koko lukuprosessin ajan. Hän yrittää kovasti tsempata mua "jos sä et pääse niin en tiedä kuka sinne sitten muka pääsee, kun sä oot ehkä kaikista fiksuin ihminen, jonka tunnen. Ja sä oot semmonen kova luu, etten kovempaa tiiä" jne. Mulle tällanen tsemppaus on jollain tavalla ihan uutta ja aiheuttaa hiukan ahdistusta. Olen tottunut enemmän sellaiseen "et sä kuitenkaan"-asenteeseen ja se on aina rohkaissut mua puskemaan vaan eteenpäin.

Mulla itselläni on tällä hetkellä enemmän sellainen tunne, että en ainakaan nyt ensimmäisellä kerralla pääse sisään, vaikka toki yritän parhaani siellä kokeessa ensi viikon keskiviikkona. Mua ei oo ikinä stressannut mikään koe (paitsi englannin suullinen ala-asteella). Lukiossa stressasin varmasti eniten  lakin ja yo-todistuksen hakemista korkkareissa pieniä portaita pitkin sieltä yleisön edestä vikana päivänä. Eikä mua nytkään itse koe stressaa. Enemmänkin se kesäkuun kestävä kysely ennen tuloksia, että kuinka se koe nyt meni ja mitäs luulet että pääsetkö vai etkö, olisko sun sittenkin pitäny lukea enemmän, oliko se hankala jne. Isi tulee varmasti kysymään hajamielisyyksissään joka toinen päivä, milloin ne tulokset nyt oikeen tulee. Ja jos vastaan, että en tiedä menikö hyvin vai huonosti, niin tulee varmasti ihmettelyjä, kuinka "huonotuulinen" olen tai "eli ei tainnut mennä hyvin".

Olen yrittänyt etsiä tekemistä kesäkuulle (en saanut tänäkään vuonna kesätöitä, joten isi ehdotti kotiorjan palkatonta työtä, heh kuinka hauskaa...) ja löysinkin tanssistudion kesätunteja. Hinnat olivat tosin 10e/h, joten jäävät suoraan haaveeksi. Pitää siis varmaan raivata mun huoneesta tavaraa ulos niin tännekin voisi mahtua tanssimaan kahden neliömetrin alueella YouTuben tahtiin.

Eniten mua ehkä jännittää se, jos en saa mistään opiskelupaikkaa niin en pääse muuttamaan kotoa. En tiedä yhtään mitä siitäkään tulee, jos päästään muuttamaan mun poikaystävän kanssa yhteen (Tänäänkin toin murot ja pullan hänelle sänkyyn aamulla, mutta olivat kuulema niin pahoja, ettei voi syödä. Söin sitten itse, kun oli kerta lempipullaani). Haluaisin silti jo päästä omaan/yhteiseen kotiin tiskaamaan, siivoamaan, laittamaan tätä ilmeisen pahaa ruokaa (:D) ja muutenkin elämään omalla tavalla ilman jatkuvaa äidin vahtimista vieressä.

Tästä tuli vähän tällainen negatiivinen postaus, mutta ehkä ensi viikolla sitten luvassa jotain positiivisempaa, kun aikaa on käytössä myös ihan vaan itselle. Huomenna onneksi luvassa balettitunti.
Kiitos ja anteeksi tästä vuodatuksesta! :D

-Helinä

14 kommenttia:

  1. Hei tsemppiä hirmuisesti! Nuo pääsykoejutut on kyllä henkisesti raskaita prosesseja ja muutenkin tuollaiset murrosvaiheet elämässä, että ei ole selvää suunnitelmaa seuraavalle vuodelle. Sä oot ollu kyllä super ahkera (oon ihaillut sun ahkeraa opiskelua täällä blogissa aina), että saat olla tosi ylpeä itsestäsi kävi sitten miten kävi. Oot tehny hyvää työtä joka tapauksessa! :)

    Ja kyllä ne asiat järjestyy muutenkin varmasti! Oot varmasti fiksu tyyppi ja yritteliäisyydellä päästään pitkälle. Jos ykkösvaihtoehto ei onnistu ekalla yrittämällä, niin se onnistuu sitten myöhemmin toisella tai kolmannella! Kunhan et anna periksi, niin varmasti pystyt unelmasi toteuttamaan.

    Mulla noissa opiskelujutuissa kävi sillä tavalla, että lukion jälkeen mun ehdoton haave oli päästä lukemaan puheterapeutiksi. Ekalla kerralla opiskelupaikka ei irronnut, mutta pääsin yliopistoon opiskelemaan toista alaa eli viestintää. Seuraavana keväänä luin taas vimmatusti puheterapian pääsykokeisiin (kaikkien muiden opintojen lisäksi :S ) ja pääsin toiseen vaiheeseen asti. Ja lopulta mut valittiin ensimmäiselle varasijalle! Silloin se oli kova kolaus, mutta päätin jatkaa viestinnän parissa... Nyt, kun tuosta on muutama vuosi kulunut, en voisi olla onnellisempi että en päässyt tuota puheterapiaa opiskelemaan ja että jatkoin viestinnän opiskelua. Siitä muodostuikin lopulta mun unelma-ala enkä olisi voinut kuvitellakaan opiskelevani muuta! :D Tämän pointtina oli ehkä sanoa, että joskus asiat kolahtelee vaan itsestään paikoilleen.

    Niin ja tuli vielä mieleen, että voihan sitä pitää välivuosia ja etsiä vaikka töitä, lähteä au pairiksi, reppureissulle ja mitä näitä on ;). Itse kun menin suoraan lukiosta yliopistoon, niin olen jälkikäteen miettinyt, että olisi se välivuosi siinä lukion jälkeen ollut ehkä paikallaan. Että ei huonompi vaihtoehto välttämättä sekään!

    Apua toivottavasti en ahdistanut sua vaan lisää näillä mun jutusteluilla! :D Tarkoituksena oli vain sanoa, että tsemppiä sulle hirmuisesti kaikkeen. Kaikki asiat ratkeaa ajallaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Kyllä mä uskon, että asiat järjestyy :). Niin on käynyt aina, vaikka olisi näyttänyt ensin pahalta. Mulla on toisena hakukohteena ensihoitaja, joka olisi lähes yhtä mieluinen opiskelupaikka.
      Tykkään tosi paljon opiskelusta, joten välivuosi tuntuu painajaiselta tällä hetkellä :D! Mutta jos sellainen tulee eteen niin eiköhän siitäkin selvitä :).

      Poista
  2. Minulla on samansuuntaisia ajatuksia kuin poikaystävälläsi - jos et pääse sinne lääkikseen, niin niiden muiden hakijoiden on pakko olla vähintäänkin Einsteinin kaltaisia neroja. Se on jo hyvä merkki, ettet stressaa sitä koetta. Itse olen ihan hirveä jännittäjä, ja moni koe on mennyt penkin alle ihan vain sen jännityksen takia, kun kaikki tieto pakenee päästä heti kun koepaperin saa nenän eteen.

    Vanhemmat voivat olla välillä hankalia (vaikka vanhempien mielestä ne lapset vasta osaavatkin olla hankalia). Minun äidilläni oli hyvin vaikeaa päästää irti, vaikka muutin pois kotoa jo 15-vuotiaana. Äitisi kuulostaa vähän minun äidiltäni :D Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa!

    Ah, ja toki poikaystävän kanssa yhteen muuttamisessa on siinäkin omat puolensa. Meillä myös näiden herkkujen ja ruokien kanssa menee vähän tuolla kuvailemallasi tavalla, kun minun käsitykseni herkuista on aivan eri, kuin tuolla paremmalla puoliskolla. Kun menen kauppaan ja kysyn mitä kivaa toisin, vastaus on "en tiiä, saat päättää!" ja sitten kun tuon jotain omasta mielestäni hyvää, niin kotona sitten ihmetellään, että "miksi sää tätä toit, tämähän on ihan pahaa!". :D samoin tekemissäni ruuissa on kuulemma aina liikaa mausteita, eikä tarpeeksi suolaa. Vaikka ihan vain puolustaakseni tyttöystävääni, edes minä itse en pidä valmistamistani ruuista. :D

    Mutta tsemppiä ihan hirmuisesti kaikkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on ehkä se, että koen välillä itseni tosi "blondiksi" ja joidenkin yksinkertaisten asioisen oivaltaminen menee ihan ohi. Eli ei tunnu kovin fiksulta :/.
      Mut ehkä ens vuonna sit tärppää, jos ei tänä vuonna :).

      Tuo on ärsyttävää! Pyydän aina mun poikaystävältä listaa, kun menen kauppaan. Sillä menee kuitenkin yleensä hermot mun kyselyyn ja tiuskaisee "kyl sä ny tiiät mistä mä tykkään". Sitten tuon jotain mikä on joskus aiemmin kelvannut niin "aina tätä samaa....".
      Itse en tykkää maustaa ruokaa juuri yhtään, kun pippurikin tuntuu liian vahvalta. Poikaystävä tykkää taas tosi tulisesta ruuasta (hän tosin ei laita ruokaa, joten saa tyytyä mun ruokiin) :D.
      Mutta ehkä se tästä sitten ajan myötä alkaa sujumaan.

      Poista
  3. Voi ei :(( Kannattaa koittaa jotenkin asennoitua niin, että toi on vaan sun läheisten tapa kannustaa, vaikkei se ehkä tuntuis siltä. Tai voit koittaa sanoa että tuosta ei oo apua. Kokeen lopputuloksesta on mahdoton sanoa, ei se ole ennenkuulumatonta päästä lääkikseen ykkösellä, toisaalta ei sekään väärin ole pitää välivuotta ja koittaa ensi vuonna vähän kokeneempana uudestaan. Välivuosi voi olla jopa ihan jees, koska nyt sulla on kuitenkin peruskoulu ja lukio takana eli se 13v opiskelua ja sitten vielä lääkiksen maistrei 6v + lisensiaatti 4v nii siitä tulee taas se kymmenisen vuotta. Nii musta on ihan oikeutettua pitää puolivälissä taukoa!

    Ja yhteenmuutossa on paljon plussia. Itse olen sitä mieltä, että jos talossa on kolme aikuista niin siinä on yksi liikaa. Etenkin kun olet vielä siinä kurjassa roolissa, että olet aikuinen mutta ns. lapsen roolissa koska niin vanhemmat sen tilanteen usein näkee. Välivuonna voi koittaa päästä töihin (itse koitin tätä huonolla menestyksellä) tai jos ei onnistu niin työharjoitteluun, työmarkkinatukea ja toimeentulotukea ja muuta asumistukea voit kuiteskin hakea ja pärjätä sillä :) On ihanaa kun on oma koti. Mä tuossa pari kesää sitten vietin vanhemmilla vaan kolmisen viikkoa ja tuntui että taannuin kauheeksi teiniksi, kun ei vaan pysty enää asumaan saman katon alla porukoiden kanssa! Se on heijän kotinsa, mulla on omani. Kyläily on kivaa mutta kaikki pidempiaikaiset ratkaisut on mulle no-no. Ja hei, kyllä ne kokkaustaidotkin siitä kehittyy :D Tsemppia kaikkiin koetuksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotona asumista hankaloittaa hieman äidin "siivousneuroosi". Itse en ole niin hirveän järjestelmällinen ja siisteystarkka ihminen. Äiti haluaa imuroida useasti viikossa ja pienikin tavaroiden epäjärjestys nostaa luvattoman paljon äidin stressitasoa. Mun huone on välillä vähän pommin jäljiltä, mistä äiti ei sitten yhtään tykkää. Tuntuu välillä, että mun ulkonakäyminen on myös jonkinlainen ärsyke ("no minne sä nyt taas meet?"). Äiti ei kauheasti tykkää käydä ulkona ja yksi kauppareissu päivässä on hänen mielestään jo ihan tarpeeksi. Myös "koulutustaso" aiheuttaa vähän jännitettä meidän välille. Perusasiat, kuten pikkusiskon 4. lk kotiläksyt, on välillä vähän hakusessa äidillä ja täytyy sitten selittää, miksi esim. aarre ei ole adjektiivi.

      Muutenkin tuntuu, että kotona olen joutunut olemaan "aikuinen" jo 13-vuotiaasta lähtien (huolehtimaan sisaruksista, auttamaan äidin kriiseissä, olemaan kotona klo 20 yms, eikä ikinä jotenkaan saa olla huonolla tuulella tai menettää malttia). Kodin ulkopuolella on monesti paljon vapaampi olla :).
      Kiitos tsempeistä!

      Poista
  4. Musta tuntuu että oot kyllä valmistautunu todella huolellisesti. Käsittääkseni osa hakijoista on lähinnä vaan katsomassa että millainen se pääsykoe on jotta voivat sitten seuraavalla kerralla valmistautua perusteellisesti. Sanoisin että sulla on kuitenkin ihan hyvät mahkut, mutta välivuosi varmasti tekisi terää sekin. Tsemppiä! Se odotus on kaikkein ärsyttävintä.

    Vanhemmatkin varmaan ovat jo vähän "innoissaan" pääsemässä susta eroon. Vaikka se on toisaalta haikeaa niin ovat varmasti jo odottaneet että koska se nyt lentää pesästä. Ehkä heilläkin on se tunne että eivät saa olla kotonaan "rauhassa" kun siinä pyörii vähän kuin ylimääräinen aikuinen jonka elämä on jo sen verran eriytynyt vanhempien elämästä että tuntuu kuin se olisi vähän eri perhettä jo. Jos ymmärrät mitä yritän selittää. Vaikka olet toki perhettä niin samalla olet jo vähän erillään siitä.

    Nuo erilaiset maut on kyllä niin tuttua. Mä tunnen tuon isännän maun jo niin hyvin että yleensä jos ostan herkkuja niin ostan molemmille omat. Mä esim tykkään hirveesti hedelmärahkasta ja toi mies ei taas voi sietää mitään hapanmaitotuotteita. Samoin se ei voi sietää salmiakkia jota mä taas rakastan. Eli omat karkkipussit ja omat leivokset niin ei tuu kinaa :D eikä tarvi jakaa! Usein tehdään myös omat ruuat, tai niin että liharuoka on samaa, mut sitten isännällä on ranskalaisia ja mulla jotain kasvishöystöä lisäkkeenä. Isäntä on niin nirso ruuan suhteen enkä mä halua joka päivä syödä ranskalaisia :D Mut tämmöset on aina opettelua ennenkuin oppii mistä toinen tykkää ja inhoaa. Ollaan oltu nyt yhdessä kohta kymmenen vuotta ja meillä oli ensialkuun ihan hirveitä riitoja ruuasta. Kuulostaa typerältä mut semmosta sattuu kun toinen on kaikkiruokainen (minä) ja toinen maailman nirsoin (tuo mies). Mä kun en voinu ymmärtää että joku ei pysty ees maistamaan jotain mitä ei oo ikinä ennen syöny edes. Tuo on nimittäin mieluummin nälässä kuin syö väkisin jotain mistä ei tykkää. Mä taas mieluummin syön jotain mistä en niin hirveesti tykkää kuin oon nälässä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äiti on mulle sanonut monesti, että mun kotoa muuttaminen ei tule luultavasti tuntumaan miltään, koska mun veljeni lähti lopullisesti. Pikkuveljeni kuoli 16-vuotiaana 2 vuotta sitten (juuri ennen tämän blogin aloittamista).

      Ollaan oltu kohta 4 vuotta yhdessä poikaystävän kanssa ja sen verran olen saanut selville, että tykkää klassisista karkeista (vadelmaveneet, suklaa ja vanhat autot jne). Itse oon aina maistamassa uutuuksia ja oikeastaan kaikki menee. Ollaan oikeastaan kaikessa ihan ääripäitä. Yleensä auttaa, kun mietin jotain mitä inhoan niin just se on poikaystävän lempparia (tuliset ruuat, korttipelit, Afrikan tähti, frisbeegolf, toimintaleffat, auto-ohjelmat jne. aivan loputon lista :D). Tämä toimii toki myös toiseen suuntaan. Mun lempparit on hänelle inhokkejaan (kaikki pikkunäperrys, mustat karkit, opiskelu, tämäkin on loputon lista).
      Meillä tuo menee muuten toisinpäin! Mä näen mieluummin nälkää, jos ei ole ruokaa, josta tykkään. :D

      Poista
  5. Mä en osaa sanoa mitään ihmeempiä muiden esittämien kommenttien lisäksi, paitsi että kaikki järjestyy kyllä.
    Sä oot tehnyt _todella_ paljon töitä pääsykokeiden eteen, oot lukenut tavoitteellisesti ja sitoutuneesti, joten saat olla siinä ylpeä itsestäsi, ihan kuten Maria sanoi.
    Mä en ekana vuonna oikkikseen hakiessani lukenut yhtään, en hankkinut edes kirjaa vaan kävin katsomassa kokeet läpi ja menin sitten vuodeksi yksityiseen opistoon lukemaan lakia ja sen jälkeen yritin uudestaan. En päässyt, mutta kun hain nykyiselle alalleni mä pääsin heti.

    Mun pointti on se, että ei kannata olla täysin ehdoton. Mä erittäin lämpimästi suosittelen välivuotta, sillä korkeakouluopinnot ovat rassaavia jo senkin puolesta, että sä joudut itse pitämään kirjaa ihan kaikesta. Kun lukiossa sun perään muistuteltiin kaikesta, korkeakoulussa sä oot itse kaikesta vastuussa. Sekin vie voimia.

    Joten jos sä et pääse nyt, ota se kokemuksena. Pidä välivuosi, kerää voimia, ja voithan sä mennä valmentavalle kurssille, tai käydä töissä ja mennä matkustelemaan kun sulla on vielä aikaa. Sitten kun sä opiskelet ei enää löydy aikaa matkustelulle eikä kyllä sen puoleen rahaakaan :D

    Asiat kyllä järjestyy ihan aina ja se mitä tapahtuu, tapahtuu syystä. Viimeistään jouluna sä ihmettelet että mitä pirua sä oikein tuskailit kun asiat järjestyi niinkin hyvin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin luokattoman lukion, joten jonkin verran enemmän oli vastuuta siellä kuin ns normi lukiossa (ainakin pikkusiskoni lukioon verrattuna).

      Niin kauan kun asun kotona niin mun rahat menee aikalailla suoraa vanhemmille, joten eipä nytkään ole rahaa tehdä mitään :D. Jos välivuosi tulee niin paras juttu olisi päästä töihin ja kotoa pois, koska kotona mun täytyisi joka tapauksessa maksaa vuokraa mun vanhemmille. Mieluummin maksan sitä sitten omasta asunnosta :D. Silti pelottaa, että mistä repäisen rahat paistinpannuun, kattilaan, sänkyyn, yms. kesällä. Mummi onneksi lupasi auttaa takuuvuokran kanssa, ja varmaan poikaystävän puolelta saadaan jotain apuja. Ollaan päädytty vähän siihen, että nukutaan ilmapatjalla tai patjoilla lattialla.

      Mun suuri haave olisi päästä käymään Lapissa vielä joskus, ja jos järjettömyyksiin mennään niin Norja, Englanti ja Japani ovat myös haavekohteita! Ehkä sitten eläkkeellä :).

      Eiköhän asiat tässä ehdi vielä järjestyä moneen kertaan ennen joulua!

      Poista
  6. Onko sun poikakaverilla opiskelu/työpaikkaa tiedossa? Olis kyllä mahtavaa jos löytäisitte jonkun kivan yhteisen kodin. Ja todellakin jos joudut maksamaan vuokraa vanhempien luona asumisesta niin lienee taloudellisesti jo järkevämpää muuttaa omaan kotiin ja saada Kelan etuuksia :o Oletko oman kaupunkisi Facebookin Roskalava-ryhmässä (tms)? Koska tuollasissa ryhmissä saa tosi paljon ilmaiseksi kaikkee hyödyllistä kamaa. Me ollaan just miehen kanssa muuttamassa ja käyn kaappeja läpi, meinasin itte ilmottaa oman kaupunkini Roskalava-sivuilla pientä astiastoa, pari kattilaa jne. että jos joku tulis ilmaiseksi hakemaan pois muuton tieltä. Kuka ikinä hakeekaan nuo mun rojut ei ehkä pidä niitä unelmiensa täyttymyksenä, mutta ehkä joku köyhä nuori pääsee niillä edes alkuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun poikaystävää ei kyllä yhtään opiskelu kiinnosta ja on valitettavasti alalla, jolla työttömyysprosentit on järkyttävän korkeat. Joten hyvin epävarmalta näyttää tällä hetkellä.
      Jep, kovasti haluaisin muuttaa. Äiti on sitä mieltä, että elatusvelvollisuus loppuu tasan sillon, kun lapsi on 18, joten hänestä on normaali käytäntö, että kotona maksetaan elämisestä, jos vähänkään tuloja on (esim. opintotuki meni suoraa vanhemmille). En ole vielä, kun äiti ei halua kerätä mun "roinia" tänne kotiin, kun tulee sitä ainaista epäjärjestystä o___o. Mulle tulevia tavaroita on jopa sukulaisten kaapeissa odottamassa mun muuttoa. Ja jos päästään muuttamaan esim. Kuopioon niin olisi mukavampi hankkia tavaraa vasta siellä kuin jännittää niiden hajoamista poikaystävän peräkärryssä 4 h ajomatkan aikana :/.

      Poista
    2. Anonyymi14.5.16

      Helinä, tämä on tietenkin kohdallasi jo myöhäistä, kun olet jo ylioppilas, mutta vanhemmillahan on lain (laki lapsen elatuksesta) velvollisuus vastata lapsen koulutuksesta aiheutuvista kustannuksista myös sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt 18 vuotta. Ja nimenomaan lukiokoulutuksesta (tietyissä tapauksissa myös ammattikoulusta), sillä sen katsotaan kuuluvan kansalaisten peruskoulutukseen.

      Poista
    3. Tuollaisesta en ole koskaan kuullutkaan! Kiitos tiedosta :).

      Poista