sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Liike ja tunteet omassa kehossa

Olen sairastellut onnistuneesti koko tammi-helmikuun vaihteen, ja on ollut aika vetämätön olo. Pari balettituntiakin on jäänyt väliin. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että sairastelu olisi ehkä hetkeksi taas takanapäin.

Ajattelin kirjoittaa mun tanssipedagogiikan opinnoista lisää vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen jakso olisi kokonaisuudessaan käyty (eli noin viikon päästä), mutta koska tästä aiheesta toivottiin enemmän postauksia niin tässä ekstra-sellainen!


Ensimmäisen jakson teemana on tosiaan kehon potentiaali, mikä ainakin omaan korvaan kuulosti aika fyysiseltä aiheelta. Yllättäen aihetta lähdettiin avaamaan enemmänkin kokemusten, tunnetilojen ja näiden asioiden jakamisen kautta. Siitä, kuinka näitä asioita voi lähteä ilmaisemaan ja jakamaan liikkeen kautta, ilman sanoja. Ensimmäisen päivän aikana tehtiin paljon improvisaatiota yhdessä, ryhmissä ja yksin, ilmaistiin liikkeellä muille tapahtuneita kokemuksia, sekä omaa näkemystä erilaisista adjektiiveista. Omalla tanssitekniikalla ei tosiaan ollut mitään väliä, vaan ryhmästä löytyy monenlaista liikkujaa ja jokainen liikkuu omalla tyylillään.

Moni joka on pidempään lukenut mun blogia tai muutoin tuntee mut, tietää, että olen aina ollut hyvin uskollinen luonnontieteille ja niiden opeille. Olen ajatellut ihmistä yleisesti jonkinlaisena koneena, johon tulee energiaa ravinnosta ja joka kuluttaa energiaa toimintoihin tietyllä hyötysuhteella. Koneena, jonka virtapiireinä ja ohjelmointina toimivat ikäänkuin hermosto ja hormonit, ja niin edelleen. Olen ajatellut, että ihminen itsessään on paikka, johon elämä voi asettua. Elämällä tarkoitan ihmisen ajattelua, oppimista, muistoja ja sellaista, mitä koneissa ei muutoin ole. Tällä sekavalla pohjustuksella lähden selittämään vielä sekavampaa oivallusta, jonka koin viikonlopun aikana.

Varsinkin lauantaina keskusteltiin vilkkaasti tanssin terapeuttisista vaikutuksista, siitä kuinka keho ja mieli eivät ole erillään toisistaan vaan oikeastaan hyvin tiukasti toisiinsa sulautuneet. Kuinka liike vaikuttaa ajatteluun ja toisinpäin, kuinka joskus tanssiterapia on tehokkaampaa kuin perinteinen puheeseen perustuva terapia. Keskusteltiin siitä, kuinka tanssiessa luovuuden voi yhdistää sulavasti liikkeeseen ja kuinka se auttaa lähes kaikkeen surusta turhautumiseen ja pitää aivoja hyvänä. Itselleni tuli tässä kohtaa sellainen universumin kokoinen isku päähän, että miksi en ole yhtä asiaa ennen ymmärtänyt.


Kun olin 18-vuotias ja menossa lukion kolmannelle luokalle, kävi niin, että pikkuveljeni päätti oman elämänsä. Emme saaneet oikein tietää, oliko syynä psyykkinen sairaskohtaus vai mikä ajoi hänet siihen päätökseen. Pikkuveljeni oli mulle maailman rakkain ihminen, joten ei ole varmasti vaikeaa kuvitella kuinka järkyttävä uutinen se oli. Aloitin kolmannen lukiovuoden aivan tavallisesti muiden kanssa, vaikka tästä tapahtumasta oli vain muutama päivä. Olin ilmoittautunut mukaan sellaiseen tanssiprojektiin, jonka parissa työskenneltiin lähes joka iltapäivä koulun jälkeen. Aiheena tässä tanssiprojektissa oli täysin sattumalta kuolema ja läheisen menettäminen, ja sen jälkeinen selviytyminen, voitto elämästä. Aikamonen koreografian läpimenon aikana tipahti salin lattialle kyyneliä toinen toisensa perään, mutta tanssi tuntui silti hyvältä tekemiseltä. Tavallaan surutyö oli siinä kokoajan läsnä, mutta silti siihen ei tarvinnut jäädä hukkumaan, koska samalla oli muutakin tekemistä, sitä itse tanssia. Kävin samaan aikaan muutamia kertoja psykologilla, kunnes psykologi itse sanoi, ettei siitä näytä olevan mitään hyötyä ja jostain syystä (mitä psykologi ei keksinyt) näytin käyneen tapahtuman käsittelyä ja ottaneen arjesta kiinni yllättävän nopeasti. Syy saattoi oikeasti olla siinä tanssiprojektissa, jossa niitä tunteita tuli käytyä illassa monta kertaa läpi koreografiaa harjoitellessa.

Henkisestä puolesta voisin siirtyä lopulta siihen fyysiseen, nimittäin sunnuntaina käytiin läpi kehon ketjuuntumista. Tässä vaiheessa tajusin, että voimistelu- ja balettitaustallani olen vähän kuin rautalangasta väännetty liikkeen suhteen. Tietynlaista venyvyyttä kyllä löytyy, mutta sen yhdistäminen liikkeeseen on hankalaa. Tavoitteena olisi kaiketi olla kuin neliraajainen mustekala, kykenevä liikkumaan jokaiseen ympärillä olevaan suuntaan ja löytämään kaikki mahdolliset vastakkaisuudet omasta kropasta (niinkun vasen kylki ja oikea olkapää). Lisäksi huomasin, että itselleni pään ja katseen ottaminen liikkeeseen mukaan on kamalan vaikeaa. Jotenkin aina unohdan koko pään olemassaolon, kun sitä ei varsinaisesti voi nähdä itse.


Tällaisia ajatuksia ja vielä aika paljon muitakin herätti ensimmäinen opintoviikonloppu. Innolla odotan ensiviikonloppua ja sen mukanaan tuomia mietteitä ja haasteita :).

-Helinä

2 kommenttia:

  1. Anonyymi10.2.19

    Loistava blogi! Tämä on hyvin kirjoitettu, teksti on hauskaa lukea ja postaukset ovat sekä kepeitä että syvällisiä. Tällaista on rauhoittavaa lukea kaiken kohkauksen keskellä. Kiitokset, t. Timppa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että tykkäsit ja kiitos palautteesta! Nykyaikana on jatkuvasti niin kiire kaikkialle yhtä aikaa, että on mahtavaa kuulla, että koet tekstini rauhoittavana juttuna :).

      Poista